Kaikki kirjoittajan BD artikkelit

BD

Bio-klaanin Sairasosasto

“Urgh…” toa raotti silmiään. Retki kahvioon ja kokemattomuus laitteisiin joissa on pyörät olivat koituneet hänen turmiokseen. Toa yritti kääntyä sängyssä ja tunsi sitten pistävää kipua ympäri kehoaan.

“Herra, te olette sairas, sekä mieleltänne, että keholtanne. Saariseikkailunne olisi voinut repiä teidät. Oli siis oikeastaan tosi hyvä, että nyt menit kaatumaan, muuten ei vaivoja olisi huomattu. Me vielä toistaiseksi emme ole saaneet mikä mieltänne vaivaa, mutta yritämme. Voit joutua olemaan täällä kauankin.

“Ahaa”, Gekko sanoi ja jäi katselemaan poiskävelevää hehkeää matorania.

Matoran näki toan silmäkulmastaan ja virneen jonka tämä yritti piiloottaa viitta-kaapuhybridinsä alle.

“Lieneeköhän tuo sitten normaalia käytöstä”, Matoran ajatteli.

BD

GK:n huone

Toa oli onnistunut hajottamaan jalkansa, katkomaan kätensä, ja jo useamman kerran. Ensimmäistä kertaa näytti siltä, että proteeseja ei olisi ihan heti saatavilla. Rikkinäiset jalat olivat polvista alaspäin katkaistu koska mitä kukaan roikkuvilla rikkinäisillä proteeseilla tekisi, tyngillä saattoi sentään tökkiä vihollisia.

Jalattoman vaihtoehto oli pyörätuoli. Gekko rullasi sillä käytäviä ja hoiti päivän rutiineja, sinällään kun hänen tarvitsi vain hakea ruokaa kerran päivässä, istua huoneessaan syömässä se ja nukkua.
Vaikka ajatus pelkästä nukkumisesta tuntui ihan kivalta oli hänen silti ajateltava omaa maailmaansa. Hän oli kyllä tullut sinuksi jo sen ajatuksen kanssa, että kansaa kuolee, jos kuolee ja kaikkia ei voi jäädä suremaan. Se ei ollut enään hänen ongelmansa, hän oli ottanut paikkansa tässä maailmassa tappamalla PAHAN GEKON. Jokin hirveä hinku hänellä oli silti päästä seikkailuun.

BD

Veljeskunnan saaren viidakot

Kaksi jättiläistä ja Peelo liikkuivat Nazorak massojen läpi, hitaasti, mutta varmasti. Torakoita tulvi jokapuolelta ja luoteja 10 kertaa enemmän kuin torakoita. Äksä ja Gekko toimivat Peelolle jossakin määrin ihmiskilpinä kun tämä syöksähti heidän takaansa aina välillä katkaisemaan torakka parkojen päät terillään. Äksän tykki sitten siivosi Ruumiit huuthelkkariin ja KB hyppi taempana puissa ja ampui laukauksia satunnaisesti tappaaen muutaman tai pari.

Homma muuttui hetken päästä mutkikkaammaksi kun Nazorakeja alkoi ilmestyä heidän takaansa. “Olemme kohta tuossa tappeluaukiolla, voisit Peelo käväistä hakemassa nuo vahkin palaset”, Gekko huudahti.

Androidi hypähti pusikkoon ja lähti hakemaan vahkin palasia.

“Äks, tämä ase mikä minulla on nyt on aika mitään sanomaton. Heitä minulle se kirveesi”.

“Ampukaa turkasen pellet!”, närkästynyt komentaja huudahti ja laukaisi järeämmällä tykistöllä Gekkoa jalkaan, kipua ei tuntunut, mutta valkoinen soturi kaatui kun jalan alaosa oli puoliksi räjähtänyt. “Voihan…!”, Gekko huudahti kun rämähti maahan. “Minä en enään koskaan lähde mihinkään jos kaikki raajat eivät ole tallella”.

Komentaja naurahti ja huusi: “Päästetään tuo pirulainen päiviltä.” Nazorakit alkoivat kerääntyä Gekkoa kohti, Äksä yritti epätoivoisesti laukoa joukkoja kauemmas ja KB:kin tuli lähemmäs auttamaan.

Jostain syystä Vahkin palaset olivat kaksikon kamppailun takia lentäneet useamman metrin päähän toisistaan ja Peelolle tuli täysi työ löytää pelkästään vahkin kättä.

Nazorakit alkoivat tulittaa valkoista soturia. “Te saastat olette kiusanneet minua ihan tarpeeksi!”, Gekko heitti kirveen joka heitti kumoon kerralla 10 naxorakia jotka Äks sitten hoiteli. KB siirtyi toan viereen ja alkoi ampua torakoita. Gekko pääsi nousemaan kyyryyn ja otti liian lähelle tulleesta Nazorakista kiinni ja murskasi tämän maata vasten. Komentaja oli toistaiseksi tyytymätön tulokseen.

Gekko

Klaanin koillisrannikko

“Miten on mahdollista, että alle kilometrin säteellä ainut oleva puu on se mihin törmääm-n”, robotti ihmetteli ja käännähti katsomaan matoranin raatoja hetkeksi.

Robotti käveli tylsistyneenä eteenpäin kivikkoisessa maastossa. Metsää siinti edessäpäin. Hyppien pienten kivien ylitse ja hieamn nopeuttaakseen matkaansa käyttäen avuksi rakettikenkiään joilla sai vähän lisävauhtia ja metsään päästyään hiljensi sillä näki jotain edessäpäin ja sitten pysähtyi tarkkailemaan.
Kuusiraajaisia, aseilla varustautuneita ruskean, harmaan, mustan ja puanisen erisävyissä olevia torakkamaisia olentoja. “Tiedätkös 1006”, Yksi niistä sanoi.

“No?”, Päästä punertava torakka kysyi.
“Täällä rannikolla on tappavan tylsää. Ikinä ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Jokunen matoran juoksee ohi… kuukaudessa ja se pitää sitten ampua”.
Siihen tulee nyt muutos…
Torakka hätkähti ääntä joka kuului hänen takaansa, sitten mustakaapuinen olento hyppäsi esiin pusikosta torakan eteen, tarttui aseeseen joka makasi maassa ja ampui tämän, tämä kaikki tapahtui noin kahdessa sekunnissa ja toisen torakan havahtuessa uniltaan kaapuneito työnsi jalkansa tämän naamaan ja käynnisti rakettimoottorinsa polttaen torakan naaman tunnistamattomaksi möykyksi.

Kolmas etäällä oli havahtunut ja lähestyi robottia. Robotti kaivoi esiin mukaan ottamansa zamor pistoolin ja laukaisi kaksi tarkkaan tähdättyä ammusta torakan otsaan ja potkaisi tämän kumoon.
“Suunta taitaa olla oikea”, robotti sanoi itsekseen.
Metsää riitti senkin edestä mitä rannalta metsään oli kulunut. Mutta sen sijaan, että matkalla vastaan olisi tullut lisää torakoita riitti maanpinnassa jos jonkinmoista möngertäjää ja puissa kaikenkarvaista vipeltäjää. Nyt maasto muuttui, kaatuneita ja jostain kohti palaneita puita ja aluksen rämiä. ja sitten puussaroikkuva mätä matoranin raato jota linnut nokkivat. Robotti katsoi inhoten tyhjiä Le-matoranin silmiä ja sen luihin asit kaluttuja kasvoja. Naamio oli tippunut maahan. Vieressä näkyi kuollut Lorahki joka oli myös lintujen ja kaikenlaisten mätäpaisekärpästen ruokaa.

Robotti käveli eteenpäin metsikköä ja aurinko alkoi jo laskea ja hieman aukealla paikalle mennessä hän huomasi auringon jo lähes laskeneen, hänen kasvoistansa tuleva näes hämäsi vuorokaudenajan ja mitä pimeämpää oli sitä kirkkaammin valo hehkui. “Mitenkäs tämän saisi näyttämään normaalimmalta…”,robotti mietti ja teki mielessään säätöjä ja sai valon silmistään sammutettua. Oli kyllä turhan pimeää, mutta nyt hän saattoi erottaa pientä valonloistetta edessäpäin joka tuli ilmeisesti klaanin linnakkeesta. Tielle tuli hyvin leveä joki. “Mitenkäs… vesi”
Tätä hän ei ollut ottanutkaan huomioon
“Tuonne ei varmaan ole syytä sukeltaa…”

Vähän kauempana näkyi korkea puu. “Jos minä, kiipeän tuonne ja leijun hiljaa alas toiselle puolelle niin ehkä en kasti merkittävästi”
Robotti suuntasi puun luo ja kiipesi sen latvaan, sinne päästyään hän leijui alas ja yritti saada otetta vastarannalla olevasta oksasta, mutta ei onnistunut ja kastui polviaan myöten. Rakettimoottorit kastuivat eivätkä käynnistyneet uudestaan, mutta mutuen hän oli kunnossa.
Pienen patikoinnin jälkeen näkyi tuo jylhkeä linnoitus ja sen suuret portit.

Gekko

Xian salainen laboratorio maan alla

Joukko nynrah-haamuja hääräsi kapselin äärellä, laskeskellen, tehden muistiinpanoja samaan aikaan kun jotkut toiset taas säätivät jotain ihan omaansa. Matoran joukko oli häärännyt jonkun tärkeän asian kimpussa, ehkä jo useamman vuoden.

Kalenteriin merkitty päivämäärä näytti oli tänään. He olivat siis tekemässä jonkinlaista historiaa. Matoran käveli laboratorion kolisevilla lattioilla ja katsoi mittaria, joka oli lähes täysi.
“Siirtäkää”, hän sanoi ja hänen käskystään toinen haamu käänsi vipua ja kapseli liikkui kohti aukkoa, jonka toisella puolella oli teräksellä päällystetty huone. Kun kapseli oli ovessa kiinni, haamu joukkio painoi naamansa lasiin josta näki huoneeseen.

Pimeys. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes ajatusta. Ei edes kuolemaa. Kunnes sitten tyhjyydestä ilmestyi numeroita, kaavoja. Ääniä, kirjaimia. Ja lopulta ne muodostivat kuvan. Kapselin ovi aukesi ja valkoinen olento rojahti sieltä ulos. haamut näyttivät huolestuneilta. Sitten valkoinen olento käänsi hiljaa päätään, katsoi ympäristöään ja sitten tunnusteli käsillään kylmää teräslattiaa. Olento yritti nousta pystyyn. Se onnistui siinä yllättävän nopeasti, mutta kaatui samantien. Lasin takana kuului epämääräistä mölinää jota olento ei paksun lasin takia kuullut kunnolla. Olento painoi käsillään tukevasti maata ja työnsi itsensä ylös. Sitten se seisoi hetken paikallaan. Ja sitten sen sisällä tuntui epämukava räsähdys ja se tuli ulos äänenä: “Hyvää päivää”, se oli hieman konemainen, hieman pakotettu, hento naisääni. se käänsi katseensa kohti lasia, katsoi sitten huonetta ja näki sen seinässä napin. käveli varovaisesti sitä kohti ja painoi sitä. Seinä aukesi ja sen takaa paljastui-“Typerä esterata”, oli olennon ensimmäinen oma ajatus.
Se hyppäsi muutaman tasanteen päälle ja näki sitten toisen napin, painoi sitä ja ovi aukesi käytävään. se johti huoneeseen joka oli ollut lasin toisella puolella, haamujen luo. Haamuista selkeästi vanhin tuli kohti robottia, kätteli sitä. ja robotti kätteli häntä takaisin. Sitten haamu kysyi. “Kultaseni, rakastatko minua?”. Robotti pimahti hiljaiseksi.

“Hei, pomo, tuli nälkä menen hakemaan syötävää”, yksi haamu sanoi ja katosi ylös vieviin rappusiin. Robotin kanssa tuttavuutta tehnyt jatkoi:”Et… muista minua… mutta sehän tarkoittaa, että epäonnistuimme… voih… Ilmeisesti tunteita ei voi siirtää. Mutta muistatko sinä edes kuka olen?”, Robotti sanoi melkein heti kysymyksen tultua matoranin nimen: “Delak” “Jos sinä muistat vain sinulle annetut tiedot ja et silti muista rakastavasi minua niin… Kytkekää se takaisin. Robotti laitettiin takaisin kapsellin ja sen ovi suljettiin.

Rappusista mistä nynrah haamu oli mennyt alkoi kuulua kamalaa rytinää. Ja Vortixx astui laboratorioon. “Te teette, täällä tutkimuksia ilman mitään oikeuksia. Minkä hirvityksenkin olette luoneet. Joudutte vuorelle joka iikka”, jylhä naisääni sanoi Vortixin suusta. Nynrah riensi rappusista alas vortixin vierelle ja kysyi: “Palkkani?”, liskonainen pudotti matoranin kouraan pari säkkiä. “Onneksi, ette ole saaneet sitä vielä käyntiin, se on siis mahdollista pysäyttää vielä”. Delak oli mennyt kapselin eteen ja oli käynnistämisillään koneita, kun Vortixx laukaisi zamoraseellaan kapselin virransyötön pimeäksi.

“Sinä, julma, sydämetön-“, Delak haukkoi henkeään hän oli saanut zamorin vatsaansa ja kaatui maahan ja kuoli lähes heti. Vortixx tuhosi laitteoistot ja kapselin suljin räsähti auki jolloin robotin ruho kaatui Delakin ruumiin päälle. “Ja nyt suljen tämän paikan”, Vortixx sanoi ja oltuaan huonessta ulkona räsähdytti akton rappusten tukkeeksi. Oli hetken hiljaista kuin haudassa, sitten robotin silmät avautuivat.

Xian “salainen” laboratorio maan alla

Robotti nousi pystyyn ja alkoi tutkia hajotettua paikkaa, se tiesi, että sen näköisenä mitä se nyt oli se tapettaisiin altaikayksikön.
Naulakosta löytyi pitkiä mustia haamujen takkeja jotka se askarteli itselleen mustaksi kaavuksi ja piilotti näin konemaisuutensa. Sitten se löysi tiensä laboratorion komeroon, josta sen onnistui kaivaa esille zamor pistooli ja sen ammuksia.
Robotti rikkoi kapselista pohjan irti ja meni tutkimaan takaisin teräksellä päällystettyä huoneistoa, sen onnistui huomata salaluukku, nyt kun hän oli järjissään ja sähkölukitus oli hajalla hän saattoi mennä tunneliin jossa oli tikkaat ylöspäin. Robotti kiipesi tikkaita samalla miettien ja kasaten ajatuksia… ja tunteita. Kun hän saavutti katon hän tajusi olevansa tornin katolla joka oli enemmän kuin kymmnen metriä korkealla Xian maaperästä, omasta kestävyydestään hän ei ollut tietoinen, mutta suihkumoottorit jotka hänen jalkoihinsa oli asennettu mahdollistivat leijumisen turvallisesti maahan.
Vortixxit ja haamut katsoivat vähän kummastuneina mustaan pukeutunutta olentoa, mutta toisaalta, olivathan he oudompiakin hiippareita nähneet ja kuulleet… muunmuassa muutaman klaanilaisen takia.
Se tieto mitä hänen päähnsä oli syötetty kertoi sen, että Xia oli inhottava paikka ja parempiakin taatusti olisi. Robotti kääntyi katsahtamaan kohti paikallista kuppilaa. Kunnes huomasi sieltä lentävät kolme haamua.
“Ja takaisin ei ole tulemista!”, kuului ovelta Vortixxin suusta jä tämä paiskasi ovenn kiinni. Robotti katseli hetken kolmea maassa rämpivää kaverusta ja päätti mennä tekemään tuttavuutta… “Hei… te.”, se sanoi. Yksisilmäinen, yksi jalkainen ja kädetön haamu katsoivat ääneen suuntaan, ja hämmästyivät nähdessään mustaankaapuun pukeutuneen toan korkuisen olennon ja sanoivat yhteen ääneen: “Ja sinun äänesikö reistailee?”, kolmikko sanoi ilkikurisesti. Robotti vastasi ehkä valheellisesti, mutta parhaiten näkemäkseen hän vastasi: “kyllä, ikäviä tapahtui ja menetin puhekykyni”. Kolmikon ainut kauneutta edes jollakin lailla edustava kädetön matoran huuteli kumppaneilleen: “Meidän pitää nyt mennä täältä, ennen kuin tuo kuppilan omistaja vie meiltä hengen”, kaksi kuvottavan likaista matorania nyökkäilivät kolmannelle. “Me häivymme täältä nyt, jätin sinne mäelle lentoaluksen jolla pääsemme pois täältä kohti parempaa elämää. Kohti tätä!”, Matoran kaivoi taskustaan nuhjuisen paperilapun. Siinä oli pieni ilmoitus Bio-Klaanista. “Täällä kuulemani mukaan hyväksytään kaiken maailman kummajaiset ja annetaan proteesit hätää kärsiville-“, toinen matoran keskeytti: “Niinköhän vaan!”
“Saa sitä ainakin yrittää.” Robotti katseli tuohtuneita matoraneja ja kysäisi: “Kuulkaas… minä olen aika haka tekniikan saralla ja te taas näytätte siltä kuin, ette osaisi säilykepurkkia avata…”
“…osuit arkaan paikkaan. Me murhasimme yhden typeryksen saadaksemme tuon käsiimme”
“Oliko tuota hyvä kertoa, nyt se on ainakin pakko melkein ottaa se mukaan tai se ilmoittaa vielä isoon ääneen ja päädymme vuorelle”
“Okei, tule nyt sitten… kumma hiippari”
Neljän olennon sekalainen seurue saapui kohti alusta joka näytti siltä kuin se olisi kärsinyt vielä sodan jälkeenkin.
“Varastitteko tuon museosta?”, robotti kysyi. “Emme, tuolta. No emme viitsi nyt kertoa, ettei kukaan kuule”.
Lentohärveli lähti matkaan kohti merta, kohti klaania. Robotti piti lupauksensa ja yritti pitää alusta lentokelpoisena vaikka joutuikin tuhoamaan kuskilta penkin saadakseen tarvikkeita. “Maata ohoi!”, yksi haamuista huudahti. “Pönttö, tuo on vain saari, jos voisin niin tönäisisin sinua!”, kädetön matoran murahti. Ja hänen vieressään oleva naismatoran sanoi: “MIehet, niin omalaatuisia, vai mitä?”, robotti vastasi vaivautuneesti. “Niin… no. Jotkut..” ja jatkoi aluksen koneiston tutkimista.
Lennettin yö jos toinenkin.
Saaria meni, muutama nauru ohikiitävistä aluksista pääsi ja sitten taas yksi päivä.
Sitten polttoaine näytti loppuvan. Kuski katsoi mittaria ja huudahti: “Voi Karzahni! Enään yksi päivä olisi ollut jäljellä ja sitten olisimme olleet perillä. Nyt me sitten kohta lillumme tuolla kalojen joukossa. “Tämähän toimii sähköllä?”, robotti kysäisi. “Polttoaineella joka sitten muuttuu sähköiseksi enrgiaksi joka pitää tämän liikkeessä”, Matoran tuhahti.
“Minulla on vähän lisävirtaa”, robotti sanoi ja työnsi kätensä koneistoon, aluksen energiamittari täyttyi ainakin tarpeeksi. “…jaa sähkön toa vai?”.
“Jep.”
Museorakkineen matkustajat saattoivat huokaista helpotuksesta ja juoda itsensä kännisiksi.
“Humalassa ajaminen, ei sitten koskaan ole järkevä idea..”
“Alus lähti ampaisemaan maata kohti ja se tärisi voimakkaasti. “Saamarin tunari, minä tulen ohjaamaan!”, robotti huusi ja työnsi humaltuneen haamun aluksen takaosaan. ja tämän pää kolahti äänekkäästi seinään.
“Miehet, hik. Niin tuollaisia tunreita…”, sitten yksikätinen matoran sammui viereiselle penkille. Sitten klaanin saari häämötti jo, siinä oli jotain lumoavaa, robotti ei tiennyt miksi. Sitten energiamittari iski tyhjää ja koko rakkine sammuneine matoraneieen ja robotti kuskinaan syöskyivät kohti maata.
‘Sinä, et voi tehdä tätä minulle, sinun täytyy löytää parannuskeino, koskaan ei ole liian myöhäistä!’, matoran huusi sängyssä vakavan sairauden lamauttamana, ‘kulta, on keino. Teknologia, se herättää sinut henkiin. Vaikka siinä menisi ikuisuus teen sen’, sanoi toisen matoranin ääni. ‘Mutta ei se ole minä. Ei se ole minä. Sinä et tajua mitä olet tekemässä!’, sitten matoran lähestyi häntä jonkun laitteen kanssa ja kaikki pimeni.
Räsähdys puuhun oli tappanut jokaisen matkustajan, paitsi robotin, alus oli tuusanuuskana, mutta ei robottikaan ihan vahingoitta ollut kärsinyt, ainakin hänen kaapuunsa oli roiskunut humaltuneiden matoranien verta. ja hänen raajansa olivat kärsineet. Karttaa ei ollut. Mutta se, että takana siinsi meri auttoi kertomaan sen, että eteenpäin olisi mentävä.

Gekko

Veljeskunnan saari

Jostain päin saarta olisi kantautunut matkalaisten korviin taistelun ääniä, mutta tiheä kasvusto ja paksut seinämät eristivät torakan ja Mäksän nahistelun äänet.. Gekkokin oli viimein saanut unenpäästä kiinni, matoranien varastosta kantamat pedit olivat aika kuluneita tapauksia, mutta parempia kuin kivinen ja kylmä lattia.

Gekko tuhisi jotain, mistä kukaan ei kasvoja painavan viitan vuoksi olisi saanut selvää. To itse tiesi liiankin hyvin.

Oman universuminsa sankari… epäonnistuja…
,Mustaan aineeseen tahrinntunutta Avohkiin kaltaista naamiota kantava toa saneli.

Laiskuri mekaanisessa puvussa…

sätkynukke, pian…

Sitten hän näki sen hetken kun Abzumo piteli asetta hänen kasvojensa edessä ja huitaisi toan pään murskaksi. Minä pelastin sinut, ilman minua olisit tuossa.

Ilme Gekon kasvoilla alkoi muuttua ärsyyntyneeksi. Tiedän sinun salaisen harrastuksesi ja voin kertoa, että menetit juuri tänään yhden jakson istumalla täällä

Gekko heräsi pelokkaana ja hämmentyneenä. ja huohotti: “Minä en nuku enään ikinä”.

Gekko

Veljeskunnan linnoitus
Gekko ja Peelo olivat palanneet ulkoa, iltakin alkoi jo hämärtää.

Ja veljeskunnan matoran soitti tuoden iltahämärään vähän virkistystä, soihtujen lepattaesssa Gekko ja Peelo rentoutuivat päivän työstä piirissä jossa olivat myös Äksä, KB ja pari muuta veljeskunnan matorania. Gekko aloitti keskustelun vaivaantuneena: ”Oletteko te kuullet. Petturista? Samassa toa sai päähänsä ajatuksen listasta. Ja Killjoysta. Killjoysta jolla oli lista pettureista, kuva hävisi Gekon päästä lähes heti, mutta hän oli jo nähnyt tarpeeksi. Oman nimensä. Äksä ihmetteli kun toa oli äsken ollut valmis puhumaan ja nyt hän ei sanonut hetkeen mitään. Oli kuin Gekko olisi ollut jossain toisaalla pienen hetken. ”Öh… minulla on vain päänsärkyä… tällaisia harmittomia sivuvaikutuksia.
Minä en itse asiassa tiedä petturista yhtään mitään. En niin mitään.”, sitten Gekko vaihtoi nopeasti puheenaihetta: ”Hmh. Minulla ei ole muuten aavistustakaan mitä meidän pitäisi itseasiassa tehdä nyt. Pitääkö meidän odottaa ohjeita Ämkoolta?”. Matoran kohautti olkapäitään.