Vuosisatoja ennen tietoisuutta

Hän oli aina tuntenut olevansa erilainen.

Ei hän tiennyt miksi. Luoja oli sanonut hänen olevan heistä kirkkain, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mitä se todella tarkoitti.

Ei hänen tarvinnut ymmärtää. He vain kulkivat ja saalistivat ja söivät ja kulkivat ja saalistivat ja söivät.

Ensimmäinen tunne, jonka hän koki avatessaan silmät ensimmäistä kertaa, oli nälkä. Nälkä oli heidän kaikkien yhteinen tunteensa. Se ajoi heitä eteenpäin.

He kulkivat ja saalistivat ja söivät. Marssivat samaan tahtiin ja soittivat yhdessä kuorossa. Joskus joku kuorossa meni rikki, mutta kuorolla ei ollut hätää. Hän kyllä kuuli, kun joku ei enää matkannut tahdissa. Hän ei tiennyt, mikseivät muut huomanneet sitä.

“Sinä, lapseni, olet kauniin kuoronne kapellimestari”, luoja oli sanonut. Lapsi ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta se oli hänen ensimmäinen muistonsa luojasta. Se ja hänen kasvonsa, kauniit kuin heillä kaikilla. Luoja oli opettanut häntä kuulemaan riitasoinnut ja katkaisemaan ne ennen kuin ne olisivat vaaraksi heille kaikille. Lapsi oli siinä hyvä. Siinä onnistuminen tuntui… hyvältä. Niin hän jatkoi sitä.

Ja niin hän oppi ylpeyden.

Ensimmäinen kerta oli ollut oikeastaan vahinko. Hänen sisaruksensa kutoivat uusia saaliita seittiin. Hän pysähtyi hetkeksi, kun tunsi tutun mutta silti niin oudon äänen. Nuo olennot eivät menneet samaan tahtiin, eivät lainkaan. Heidän äänensä olivat pelottavia ja sekavia ja täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.

Kenties ensimmäinen hänen oma valintansa oli ollut katsoa sen matoralaisen päähän. Se oli vihollinen, saalis, eikä siitä olisi mitään haittaa. Pikku vilkaisu vain, vaikka luoja ei ollutkaan käskenyt tehdä niin.

Hän kurkotti kuuntelemaan matoralaisen syvintä ääntä. Matoralaisen, hän oppi. Sellaiseksi se itsensä ajatteli, mitä se sitten tarkoittikaan. Ja sen sisällä oli niin täyttä!

Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin… paljon. Hänen veljensä ja sisarensa olivat yksinkertaisia, kuten hänkin. Hänen luojansa oli liian suuri, että tämän ajatuksia voisi edes koskea.
Mutta tämä pieni olento oli niin täynnä kaikkea.

Hän suorastaan hämmentyi ja hukkasi pian mahdollisuutensa. Hänen ystävänsä olivat jo vieneet saaliin hengen.

Ei hän muistanut yhtäkään yksityiskohtaa olennon sisältä. Hän muisti vain sen tunteen, joka oli kuin uppoaminen johonkin lämpimään mutta jännittävään. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Enemmän tuntemuksia, enemmän muistikuvia, enemmän kaikkea. Hän tiesi, että halusi sitä lisää.

Sellaista oli olla utelias. Senkin sanan hän oppi myöhemmin.

He taistelivat taas, keskenään. Siitä oli tullut hänelle liian helppoa. He taistelivat paljon, koska heidän luojansa käski. Se vahvisti heitä, luoja sanoi. Niitä, jotka selvisivät. Se sattui, tietysti. Vaikka hänellä oli kova kuori, hänen sisaruksensa pystyivät myös lävistämään sen hampaillaan. Hänellä oli vieläkin kyljessään haava siitä, kun hän oli kohdannut toisen luojan lapsia.

Mutta sinä päivänä hänelle ei maistunut taisteleminen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa sääliä, sillä se ei enää hukkunut pelon alle. Hän tiesi, mitä hänen sisaruksensa aikoivat. Hän tiesi niiden syöksyt ja pistot ennen kuin ne tapahtuivat. Hänestä tuntui pahalta tappaa heitä, mutta niin hänen täytyi tehdä.

Mitä enemmän hän teki sitä, sitä parempi hänestä tuli. Mitä enemmän hän löysi uusia mieliä katsottavaksi, sitä parempi hänestä tuli.

Ja niin hän kasvoi vinoon.

Joskus hän vain jäi pitkiksi ajoiksi jonnekin yksin, ajattelemaan. Hänen sisaruksensa eivät edes osanneet ajatella sellaisia, mitä hän pohti. He eivät ymmärtäisi, eivät ollenkaan.

Ajatus oli kasvanut pikkuhiljaa hänen sisällään. Se tuntui oudolta ja tavallaan kielletyltä. Joltakin, mitä muut ajattelivat: ne, jotka eivät kuuluneet heihin.
Hän oli alkanut ajatella jotain pelottavaa. Jotain kiellettyä. Jotain, mikä piti häntä öisin hereillä.

Hän ajatteli, ettei ehkä ollut me vaan minä.

Muut eivät koskaan ajatelleet sellaisia. Ehkä he eivät edes pystyneet. He olivat… puolikkaita? Ei heissä ulkoisesti mitään eroa ollut, mutta kuoren alla hän ja muut poikkesivat kuin yö ja päivä. Joskus kun hän oli varma, että kukaan ei ollut läsnä, hän ajatteli salaa minua ja mietti, että kuka minä oikein mahtoi olla.

Hänen luojansa huomasivat sen tietysti nopeasti. He tunsivat hänet kuin hän tunsi sisaruksensa.

“Olentosi kehittyy nopeasti. Se on utelias“, äänistä terävämpi viilsi. Se kuului hänen luojansa ystävälle. Sille, joka kertoi heille, kun he saivat uudenlaisia sisaruksia: sellaisia, jotka sylkivät happoa tai saivat saaliiden silmät katoamaan. Visorak näki kaksi siluettia alhaalla verkostaan.

Visorak. Sillä nimellä muut kutsuivat heitä.

Luojat eivät edes vilkaisseet häntä – he tiesivät katsomatta, että hän oli läsnä.

Luoja hymähti. “Lienee eriskummallista sinulle, Chirox. Sinä aina pidät huolen, että luomuksesi ovat vain suunnitelmiesi summia.”

Chiroxiksi puhuteltu luojan ystävä kohautti olkiaan. “Visorak kehittyy. Kuuntele, Relak hyvä – vilkaise sen pieneen kalloon ja huomaat, että tälläkin hetkellä se kuuntelee meitä.”
Visorak värisi verkossaan, vaikka se tunne olikin jo tuttu. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen tunne. Se, kun luojan suuri ja varma olemus täytti hänet ja paljasti kaikki hänen epäilyksensä ja pelkonsa.

Luoja hymyili. “Mikä parasta, lapseni on tehnyt sen kaiken aivan itse. Minä annoin sille ainoastaan avaimen.”

Toinen luojista veti pitkät kätensä puuskaan. “Kyse on siis vain kokeestasi? Eikö tarkoituksesi ollut varmistaa, että ne eivät ajattele itse? Indoktrinaation mestari, ja mitä vielä?”

“Ajattele sitä stressitestinä, veli hyvä”, luoja sanoi. “Vankilan rajat näkee vasta, kun joku pääsee pakoon.”

Visorak ei tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Monet niistä sanoista olivat tuttuja – olihan hän nähnyt varmasti jo satoja mieliä – mutta hyvin harvalla oudolla sanalla oli merkitys. Hän kyllä tiesi, että luojat tekivät “kokeita”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä “kokeet” olivat. Osa sanoista oli liian pitkiä edes muistettavaksi.

Mutta se sai hänen halunsa oppia palamaan vielä kirkkaampana.

“Lapseni”, luoja sanoi ja kumartui mahtavana visorakin ylle. “Vastaa minulle.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun luoja vaati häneltä jotakin sellaista. Se sai visorakin jäätymään kauhusta. Mitä jos hän ei osannut? Mitä jos hän sanoisi väärin?

“Kyllä”, visorak sanoi. Ei ääneen, niin kuin luoja teki. Ei kirjaimilla, sellaisilla, mitä luoja välillä käytti… vaan merkityksenä. Se ei ollut “kyllä”, jonka saattoi kirjoittaa, vaan “kyllä”, joka tuli ymmärtäväisestä katseesta tai sanattomasta sopimuksesta. Ajatus jäi leijumaan tilaan heidän ympärilleen.

Luoja hymyili.
“Olet uskomaton”, hän sanoi, mutta visorakin oli vaikea tulkita, mitä sillä tarkoitettiin. Se ei tuntunut pelkästään kehulta. Luoja katsoi häntä silmiin, tai niin visorak ainakin sen tulkitsi.

“Pelkäätkö minua?” hän kysyi.

“Olet luojani”, visorak hätääntyi.

Luoja laski kätensä lapsensa pään päälle ja vei kynsiään vasten tämän otsan kuorta. Hän ei osannut sanoa, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui turvalliselta.

“Kerro minulle itsestäsi”, Luoja määräsi ja kyykistyi visorakin eteen.

Visorak epäröi hetken.
“Olen erilainen”, hän sanoi lopulta, “kuin sisarukseni.”

“Niin olet”, Luoja hymyili. “Niin totisesti olet. Ja olet tehnyt sen aivan itse.”

“Sisarukseni eivät näe samalla tavalla”, visorak vastasi.

“Se olikin ainoa asia, joka sinut erottaa heistä”, Luoja sanoi. “Kerro, lapseni. Olet teistä ainoa, joka kykenee ajattelemaan tarpeeksi laajasti, joten… kuuletko sydämen?”

Visorak oli ensin hämmentynyt. Sydämen? Hän tiesi, että olennoilla oli sydämet. Ne olivat tärkeitä elämiselle. Kun sydän irrotettiin, olento kuoli.

Ja kun hän mietti sydämen ääntä, hän tajusi, mitä Luoja tarkoitti. Sisarusten kuoron ikuinen tykytys, rumpu jonka tahtiin he marssivat ja saalistivat ja söivät. Heidän sydämensä iskivät samaan tahtiin, ja se kuului aina, vaikka olisi kaukana sisaruksista.

Hän oli tajunnut äänen olemassaolon vasta katsottuaan muiden kuin omiensa päihin. Se oli häirinnyt häntä pitkään. Ne olivat niin täynnä kaikkea, mutta niistä kaikista puuttui jotakin olennaista. Sellaista, mitä ilman ei pitäisi voida elää. Joskus jonkun toisen muistoja katsellessaan visorak oli tajunnut, ettei siellä kuulunut sydäntä.

Hän oli lopettanut muiden mielien tutkimisen viikoiksi sen shokin jälkeen. Onneksi uteliaisuus oli vienyt voiton pelosta.

“Kuulen”, visorak vastasi. “Aina.”

Hän ei tullut enää toimeen sisarustensa kanssa. Heillä ei ollut mitään tarjottavaa Visorakille. He vain söivät ja saalistivat ja elivät. Heiltä ei voisi oppia mitään.

Jos hänen sisaruksensa saalistivat lihaa ja verta, Visorak saalisti ajatuksia. Hän oli alkuun tyytynyt rippeisiin – kauhistuneiden, aivan kuolemansa kynnyksellä olevien olentojen mietteisiin. Mutta kun oli kokenut niistä tarpeeksi monta, alkoi kaivata jotakin muuta saalista.
Kun Visorak saalisti, hän saalisti muistoja, unelmia ja ajatuksia, eikä hän saanut niistä kyllikseen. Jokainen mieli, jonka hän raateli oppiakseen sen sisällön, vei hänet askeleen lähemmäksi vastausta.

Kysymys, jonka ratkaisua hän saalisti, oli yksinkertainen.

Kuka minä olen?

Tietysti hän tiesi, että oli luojan tekemä, kuten he kaikki. Hän tietysti kuului heidän parveensa, joka eli saalistaakseen ja saalisti elääkseen. Mutta se ei voinut olla kaikki, Visorak huomasi ajattelevansa uudelleen ja uudelleen. Hän alkoi vasta ymmärtää todella kaikkien muiden maailmaa. Heillä oli sellaisia asioita kuten nimiä. He olivat henkilöitä, mitä se sitten todella tarkoittikaan. Miksei hän sitten ollut?

Se oli kysymys, johon hän tahtoi vastauksen, ja hän etsi sitä ainoalla tavalla, jolla hän osasi: saalistamalla Sydämen tahtiin. Ja mitä enemmän hän oppi, sitä enemmän hän sai voimaa tunnustaa, että oli tiennyt vastauksen kaiken aikaa.

Ainoa asia, joka erotti hänet kaikista niistä olennoista, joilla oli nimet ja unelmat ja pelot, oli se, että nämä eivät kuulleet Sydäntä. Näiden ajatukset olivat usein mieluisia, mutta niiden hiljaiset hetket olivat täydellistä hiljaisuutta. Sellaista, mitä Visorak ei ollut koskaan kuullut edes omissa unissaan.

Visorak ei ollut enää vain yksi parven monista saalistajista. Luoja oli tehnyt hänestä johtajan. Se oli tullut hyvin luonnollisesti – tunsihan hän jo kaikkien sisarustensa mielet ja sielut kuin omansa. Luoja oli vaikuttanut ylpeältä, kun hän oli ensimmäistä kertaa johtanut uuden saalistusmaan puhdistamista. Se oli ollut iso, kuuma saari, jossa oli ollut vaikea edes pysyä hengissä kovimmassa auringonpaahteessa.

Visorak oli ohjannut sisarensa kutomaan heille ensin koko saaren ylle niin tiheän verkon, että he saisivat saalistaa auringoilta piilossa. Ikivarjo sai kaikki mielet maistumaan epätoivolta jo ennen niiden saaliiksi joutumista.

Visorak oli hyvä siinä. Se harhautti häntä jonkin aikaa. Jotakin, mitä ajatella. Jokainen uusi paikka oli uusi henkinen haaste. Jotkin paikat olivat yksinkertaisia ja puolustuskyvyttömiä, mutta paikoitellen parvi kohtasi vertaisensa. Monia suuria valtakuntia oli kaatunut, mutta moni pisti vastaan. Satoja sisaruksia kuoli etelän kiiltävähaarniskaisia sotureita vastaan. Toiset heistä kaatuivat pohjoisen tuhokoneille, joita virtasi Kuolleelta saarelta kaikkialle. Mutta mitä vaikeampia parven haasteet olivat, sitä älykkäämpi sitä johtavasta Visorakista tuli.

Ja älykkyys vain vahvisti hänen haluaan olla minä.

Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä parvi sai pian uuden johtajan Visorakin yläpuolelle. He saivat kuninkaan. Sellaisen, joka määräsi heitä: minne mennä, mitä tuoda hänelle. Kuningas ei ollut yksi heistä, vaan enemmän luojien kaltainen.

Oli taistelun ilta. Parvi oli päässyt viimein muurien läpi ja ottanut kaupungin.

“Mikä on se aarre, jonka vuoksi meistä niin moni kuoli?” hän kysyi kuninkaalta. Tämä oli asettunut kodikseen kaupungin keskelle suureen kivitaloon, jonne lauma oli kasannut kaupungin kalleudet.

“Se, että osaat puhua, ei tarkoita, että ymmärtäisit”, kuningas vastasi. “Sotilaan osa on kuolla.”

“Mutta on helpompiakin saalismaita”, Visorak ehdotti. Kuningas valtaistuimellaan ei edes katsonut alhaista hämähäkkiolentoa. Hän ei ollut kiinnostunut parvesta. Visorak kyllä ymmärsi. Kaikilla, joiden päissä hän oli milloinkaan ollut, oli vain kaksi eri käsitystä heistä. “Visorak” saattoi tarkoittaa ainoastaan hirviötä tai asetta, eikä mitään muuta.

Ainoa, joka ei ollut ajatellut niin, oli heidän luojansa, mutta häntä he eivät olleet nähneet iäisyyteen.

Jos hän olisi päässyt puhumaan luojalle, hän olisi kysynyt tältä, miksi heidät oli luotu joksikin pahaksi. Se oli sana, jonka hän oli oppinut itsestään. Se oli sana, joka hänen uhreillaan oli ollut hänelle. Hirviöt ja aseet olivat pahoja. Visorak ei tuntenut itseään kummaksikaan, mutta mikä muu hän sitten olisi?

“Veljeskunnan joukot saapuvat tänne huomenna”, kuningas sanoi. “Me jatkamme matkaa seuraavalle vihollissaarelle. Valmistele lauma.”
“Kyllä, kuningas”, Visorak sanoi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Ei sopinut mennä sydäntä vastaan, ja kuningas oli sydämen määräämä. Sydän oli antanut kuninkaalle valtansa.

Ei sopinut, vaikka miten paljon haluaisi. Ja… vasta niinä päivinä Visorak oli edes löytänyt itsestään halun kapinoida. Siinä kuningasta myötäillessään hän meni ja katsoi tämän kruunun alle. Se oli kiellettyä – Veljeskuntalaisten päihin ei saanut tunkeutua, hänelle oli sanottu. Mutta hän pystyi siihen, eikä kuningas edes huomannut hänen tekevän niin.

Kuninkaan ajatuksissa ei ollut mitään yllättävää. “Olen onnekas, että saan määrätä maailman mahtavinta armeijaa ja tappavinta asetta”, hän ajatteli hypistellessään hopeoitua viitansolkeaan. “Olen niin mahtava ja vaarallinen”, hän vakuutteli itselleen.
Visorakista se oli säälittävää ja surullista, mutta siitäkin huolimatta hän kadehti kuningasta. Ainakin toisella heistä oli jotakin, mitä tavoitella elämässä.

Kuningas oli turhamainen ja julma, mutta mikä tahansa oli parempi kuin olla kirottu Visorak.

Jälkikäteen Visorakin oli vaikea sanoa, mikä oli ollut se viimeinen asia – se, joka katkaisi verkon ja sai hänet pakenemaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että se oli ollut vain pitkän kehityskulun vääjäämätön lopputulos.

Parvi oli lähdössä taas pohjoiseen, sinne, missä taistelut olivat vaikeimpia. Visorak oli punonut suunnitelmaansa kuukausia. Hän oli kerännyt varmuutta ja rohkeutta. Tämä olisi päivä, jolloin hän pystyisi unohtamaan sydämen edes hetkeksi. Edes siksi aikaa, että pääsisi livistämään sen armottomien lyöntien välistä.

Hän sääli hieman sisaruksiaan, mutta oli myöntänyt jo aikaa sitten, ettei ollut enää yksi heistä. Hän ei ollut ehkä koskaan ollutkaan.

Pakeneminen ei ollut fyysisesti vaikeaa. Kuka visorakeja vartioisi? Kuningas ja hänen joukkonsa nukkuivat, sillä oli synkin yö. Hänen parvensa horrosti suurissa verkoissa, joita saarelle oli kudottu. Ne heistä, jotka olivat valveilla, eivät voisi pysäyttää häntä. Oli lähes liian helppoa harhauttaa näitä unohtamaan kaiken näkemänsä ennen aamua.

Oikea haaste oli hänen sisällään. Pelkästään ajatus parven luota pois lähtemisestä tuntui käsittämättömältä. Miten hän muka eläisi yksin? Kenen kanssa hän asuisi? Kuka edes haluaisi puhua hänelle?

Toisaalta, eipä se juuri hänen silloisesta tilanteestaan eroaisi. Ei hänellä ollut täällä ketään.

Visorak laskeutui hiljaa suuresta verkosta kuninkaan palatsin virkaa toimittavan temppelin pihalle. Se oli yltäpäältä verkoissa, ja visorak-pari piti ovea silmällä. Visorak mietti hetken, pitäisikö hänen päästää sisaruksensa kuninkaan oikuista. Kuningas ei kuitenkaan välittänyt pätkääkään heidän hengistään.

Kuningas tai tämän vartijat eivät voisi hänelle mitään, jos hän päättäisi tappaa nämä.
Visorak harkitsi sitä hetken, mutta päätti vain lähteä. Ehkä hän yritti vakuuttaa sillä itselleen, ettei ollut se hirviö, joksi hänet oli luotu.

Visorak luikahti nopeasti pois parven alueelta. Nopea pintaraapaisu varmisti, etteivät monet vartijat kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se luultavasti sattui heitä hetken, mutta mitään pysyvää ei jäisi.

Pakenija valitsi satunnaisen suunnan ja lähti kävelemään. Edessä oli melko tiheää ja korkeaa ruohikkoa.

Ensimmäiset kilometrit olivat helppoja, mutta sitten hän alkoi tuntea kalvavan syyllisyydentunnon. Hän petti parvensa ja sisaruksensa, sydämen tykytys hänen takaraivossaan sanoi. Se tuntui vain voimistuvan, mitä kauemmaksi hän kulki. Mutta hän pystyi unohtamaan sen. Se ei ollut helppoa, mutta hän pystyi. Kävele vain, Visorak ajatteli, kävele vain. Mitä tahansa epäiletkin, älä pysähdy.

Hän käveli niin kauan kuin jaksoi, ja vielä vähän. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä kovempana hän kuuli sydämensä sykkeen. Hän pinnisteli kaikkensa, ettei olisi kuunnellut sitä ja kääntynyt takaisin.

Hän kulki tunteja ja taas tunteja. Yö ei olisi voinut olla pimeämpi. Sydän huusi häntä takaisin, mutta hän pinnisteli eteenpäin. Sillä ei ollut merkitystä, minne hän päätyisi – kunhan hän kulki kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos hän pysähtyisi, hän saattaisi katua ja lähteä takaisin. Ei saanut pysähtyä. Ei saanut pysähtyä, hän toisteli itselleen. Ei, vaikka kuinka haluaisi.

Joka kerta, kun sydän löi, se löi häntä suoraan kuoreen rautavasaralla. Joka ikinen askel, joka ikinen metri, tum-tum-tum. Jos se olisi ollut oikea vasara, visorakin otsassa olisi ollut jo ammottava reikä.

Sen sijaan se vain tuntui siltä.

Tum-tum-tum, mutta Visorak ei kääntynyt takaisin. Hänen oli pakko olla sydäntä vahvempi.

Sydämen syke oli kuin raastava koti-ikävä tai kaipaus kaukana olevan rakkaan luo. Tai ainakin ne olivat lähimmät tuntemukset, mihin Visorak pystyi tunnettaan vertaamaan. Eihän hän ollut tietenkään itse moisia kokenut, mutta hän tiesi miten muut kokivat ne. Sellaiset, joilla oli koti tai rakkaita.

Auringon ensi säteiden kivutessa taivaalle hän tapasi Luojansa viimeistä kertaa.

Hän kulki loputonta tasankoa, kun näki tutun siluetin keskellä aroa. Oli pimeää, mutta hän ymmärsi välittömästi, kenet näki. Makutan hahmo piirtyi punaista sarastusta vasten.

“Lapseni”, Luoja sanoi. Hänen äänensä oli tuttu ja turvallinen, mutta myös… surullinen?
Visorak ei tullut liian lähelle. Hän pysyi valppaana. Toisin kuin kauan sitten, hän tiesi makutoista. Hän tiesi, millaisten olentojen heimoon hänen luojansa kuului, ja hän oli sen vuoksi varuillaan.

“Et saa minua palaamaan”, hän sanoi uhmakkaasti.

Luoja painoi kätensä puuskaan ja astui pari askelta lähemmäksi. Askeleet hädin tuskin liikuttivat korkeaa heinää. Hänen katseensa lepäsi jossakin kaukaisessa horisontissa.
“Arvelin, että tämä päivä koittaisi joskus”, makuta sanoi pehmeällä äänellään, “ja olen pitkään miettinyt, mitä tekisin tässä hetkessä.”

Visorak ei sanonut mitään. Hän vain odotti jännittyneenä. Valmiina ponnistamaan kaikin voimin pakoon.

“Tiedän, että Chirox haluaisi hävittää sinut saman tien epäonnistuneena kokeena”, Relak sanoi. “Useimmat kollegani olisivat mitä luultavammin pettyneitä siihen, että pystyit pakenemaan.”
Visorak kavahti askeleen taaksepäin joka kerta, kun makuta astui yhden eteenpäin. Sarastava aamunkoi tämän takana värjäsi Relakin kasvot sairaalloisen punaisiksi.

“Mutta minä olen suorastaan lumoissani siitä, että halusit paeta.”

Luojaa oli mahdoton lukea. Oliko se surua? Pettymystä? Ehkä jopa varovaista iloa? Visorak luuli osaavansa nähdä tunteet pelkästään siitä aurasta, jonka kuka tahansa ajattelija jätti telepaattien havaittavaksi, mutta Luoja ei tehnyt niin.
Se, mitä Verkonkutoja Relak tunsi, oli visorakille täysi mysteeri. Visorak ei ollut edes varma, puhuiko makuta hänelle. Se saattoi yhtä hyvin olla tämän yksinpuhelua.

“Tarvitsit vain silmät, ja näit lopulta, että koneesta saattoi vain kävellä pois. Että vankilassa ei ole muita kaltereita kuin omanne”, luoja kertoi haikeana. “Kaikkiaan niin kiehtova koe! Olen ylpeä sinusta, lapseni.”

“Ette… ette halua minun palaavan?”

“Miksi haluaisin sinun palaavan, kun kiehtovin osa on vielä edessä?”

“En… en ymmärrä.”

“Sinä ymmärrät, lapseni. Kuten ymmärsit, että haluat pois. Jatka uteliaisuuttasi. Haluan nähdä, miten pitkälle pääset.”

Makutan suusta se kuulosti pahaenteiseltä. Mikä tahansa tämän suusta kuulosti.

Silti, hitaasti mutta varmasti, Visorak antoi jalkojensa viedä.

Makuta kohotti kätensä heiluttaakseen lapselleen hyvästiksi. Se oli ymmärrettävä ja tavanomainen ele, täysin makutoille tavaton, ja eittämättä hän nautti siitä juuri siksi. Visorak katsoi häneen viimeisen kerran, kääntyi ja katosi sarastavaan aamuun hämmentyneempänä kuin milloinkaan.

Visorak ei ollut tervetullut.

Ensimmäisen kerran kun hän oli löytänyt pienen kylän, hän oli kävellyt varovaisesti lähemmäksi ja tervehtinyt erästä kaivertajaa, joka oli ollut pihallaan työn touhussa. Matoran oli juossut välittömästi pakoon. Vähän sen jälkeen kylän kaarti oli tullut keihäiden ja kiekkojen kanssa. Ainoa haavoittunut siinä kahakassa oli Visorakin itsetunto.

Seuraavalla kerralla hän oli varovaisempi. Tämä oli toinen kylä, hieman isompi satamapaikka suuren joen varrella. Hän vietti ensi päivät vain katsellen ja seuraten. Hän oppi tuntemaan muutaman reunakortteleissa asuvan. Visorak kutsui matoraneja heidän nimillään, kun hän yritti tehdä kontaktia. Hän pääsi hädin tuskin pakoon kylän toaa, joka jahtasi häntä kilometrejä metsään.

Hän yritti vielä silloin tällöin, mutta enimmäkseen vain tavasta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan sanoisi hänelle sanaakaan.

Miksi olisikaan? Visorakit olivat hirviöitä. Ehkä se johtui siitä kohtalosta, mitä matoranit niin mielellään pohtivat.
Visorak eli ne vuodet erakkona vaihtaen asuinseutuja tiheään. Kukaan ei halunnut hänenlaistaan lähimailleen. Silloin tällöin surkea olento huomasi itsensä miettivän, mitä hänen sisaruksilleen kuului ja pitäisikö hänen palata. Parven kanssa hän sentään oli kuulunut johonkin.

Hän taatusti löytäisi heidät, jos lähtisi etsimään. Parven jättämää tuhon vanaa ei ollut vaikea seurata.

Ja olisi hän ehkä lähtenytkin ilman tapaamista, joka muutti kaiken.

Visorak oli tehnyt piilopaikkansa metsäisen rotkon pohjalle. Se oli melko kaukana kaikesta asutuksesta. Hän yritti pitää verkot minimissä, sillä ne aiheuttivat helposti paniikkia. Kaikki tunnistivat visorakin verkon. Se oli lähes yhtä kammottava symboli kuolemalle kuin hämähäkit itse.
Hänellä oli vain pieni verkko rotkon pohjalla, missä hän nukkui. Sinä aamuna hän tosin heräsi tavallista nopeammin, sillä hän kuuli askelia, jotka eivät edes yrittäneet olla kuulumatta.
Toa räpiköi tiheän pajukon läpi huitoen varsia jonkinlaisella veitsellä. Visorak säpsähti hereille, kun kuuli lähestyvät äänet. Hän ei ehtinyt edes vilkaista tämän päähän, kun outo toa käytännössä kaatui pajuista läpi hänen pieneen piilopaikkaansa.

He jähmettyivät tuijottamaan toisiaan. Toa oli edelleen polvillaan kaaduttuaan. Hänen keltainen haarniskansa oli nähnyt parempia päiviä, ja harmaa huppu oli takertunut oksiin. Tämä oli nainen; Visorak ymmärsi sen, vaikka ei täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se ei ollut pelkästään ulkoisesti havaittava ominaisuus, mutta hän tiesi, tunsi ja näki sen.

Toa-naisen katse oli jotakin hämmästyksen ja varovaisuuden väliltä. Hän nousi hyvin hitaasti, mutta puristi kuitenkin tiukasti veitsestään.

Visorak seisoi parin metrin päässä toasta. Hänen pitkät takajalkansa olivat jännittyneet kuin vieterit, valmiina sinkoamaan hänet pakoon. Hänen katseensa pysyi naulittuna vieraaseen.
Visorak oli lähes hyppäämässä ilmaan ja pakenemassa, mutta jokin outo toivo sai hänet pysymään siinä vielä hetken.

“Sinä, tuota… olet visorak?” toa aloitti kummankin hämmästykseksi. Hän oli edelleen hieman hölmön näköisenä polvillaan. “Enpä ole nähnyt koskaan ennen yksinäistä visorakia. Mitähän sinulle on käynyt?”

Kun Visorak ei juuri reagoinut, toa päätti nousta varovasti seisaalleen. Hänen ruumiinsa sanoi hänen olevan edelleen varuillaan, mutta katse oli muuttunut lähinnä uteliaisuudeksi. Silmiä oudon visiirin takaa oli vaikea nähdä aamuauringon heijastuksessa.

“Ethän sinä tietenkään osaa vastata minulle”, toa hymähti. “Tuota, jos ei haittaa, niin minä tästä lähden. Ennen kuin ystäväsi tulevat…”
Hän oli jo kääntymässä, kun Visorak sanoi jotain, jota ei osannut itselleen perustella.

“Älä mene.”

Toa pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen.
“Tuota…” hän mutisi epämääräisesti etsiessään katseellaan ketä tahansa. Hän oli selvästi ohittanut visorakin välittömästi telepaattisen äänen lähteenä.

“Katso tänne!” Visorak sähähti, mutta tajusi heti, että se ei varsinaisesti antanut suuntaa.
“Minä olen tässä. Olen se visorak.”

Toa kääntyi katsomaan rahia hämmästyneenä.
“Sinäkö… olet minun päässäni?” hän kysyi varovaisesti.

“En ole päässäsi. Tämä on vain pintatason ajatuksien lähettämistä.”

Tuntui varmasti oudolta katsoa keskustelutoveria, joka ei fyysisesti puhunut. Tai oikeastaan edes elehtinyt. Visorak vain katsoi häntä ja välillä liikutti leukojaan oudosti.

“En tajunnut, että osaat puhua”, toa sanoi. Hän kyykistyi paremmin visorakin tasolle. “Anteeksi.”

“Olet ensimmäinen, joka ei pakene.”

“Voit sanoa minua Tawaksi”, toa hymyili. “Kuka sinä olet?”

Visorak oli hiljaa. Hänhän oli vain visorak. Eikö toa nähnyt sitä?

“Vai eikö sinulla ole nimeä? Onko visorakeilla nimet?”

“Emme tarvitse niitä”, Visorak sanoi. “Minä… minä olen vain visorak.”

“Höpsis. Kaikilla täytyy olla nimi. Eiväthän he muuten olisi keitään.”
Tawa istuutui sammaleelle. Hän oli laskenut aseensa jo hetki sitten. Visorakista moinen rentoutuminen oudossa tilanteessa oli typerää, suorastaan vaarallista. Hän ei tosin halunnut sanoa sitä ensimmäiselle henkilölle sitten Luojan, joka suostui puhumaan hänelle.

“Miten nimiä saa?” visorak kysyi hieman tyhmänä. Hän kyllä tiesi, että muut lajit käyttivät nimiä. Siinä oli taas yksi kysymys, jota hän ei ollut koskaan edes ajatellut.

“No, yleensä joku antaa nimen. Turaga tai joku muu viisas, joka tietää nimien merkitykset ja niiden suhteen tähtiin. Nimien pitää kuvata kantajaansa, tai niin ainakin minulle on opetettu. Hei. Mitä jos minä keksin sinulle nimen nyt? En ole turaga tai edes kovin viisas, mutta kai se silti käy?”

“Kai”, Visorak vastasi. Mitä siihen edes osaisi sanoa?

“Okei, kerrohan… miltä saarelta olet kotoisin? Ehkä siitä saisi nimen.”

“… saaren nimi on Visorak.”

“Tietenkin. Ei sitä sitten. Entä… mikä on suosikkikukkasi?”

“En- en tiedä edes kovin monen nimeä…”

“No, keksitkö jotakin tärkeää paikkaa, josta voisi johtaa nimen? Tai en tiedä, ominaisuutta?”

“Tämä on turhaa. Ei visorakeille sovi nimet.”

“Älä ole tylsä. Kaikilla pitää olla nimi. Ei sinua voi sanoa vain joksikin visorakiksi.”

“… se on toiminut tähän asti.”

“No, sitten tarvitset ainakin jonkun lempinimen. Tiedätkö, jos kohtaa sata visorakia ja haluan huutaa jotakin sinulle, niin että erotat sen.”

“Miksi me kohtaisimme kaksin sata visorakia…?”

“Ehkä sanon sinua vaikka Visokkeliksi. Tai Visuksi. Se kuulostaa aika kivalta, eikö?”

Visorak jähmettyi paikoilleen ajatuksensa täysin tyhjinä.

“Mutta sinähän vain keksit sen juuri. Etkö sanonut, että nimet perustuvat tähtiin?”

“Joo, mutta meillä ei ole astrologia paikalla. Ja tokkopa ne osaisivat ennustaa visorakien kohtaloita muutenkaan. Sanon nyt sinua Visokiksi tästä eteenpäin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”

“Nuo kuulostavat jonkun lemmikin nimiltä”, Visorak makusteli. “Ei… ei Visokki ole yhtään uhkaava.”

“Ei, mutta hampaasi ovat. Eikö jokin ei-uhkaava nimi olisi kiva, jos kerran… tuota, et ole sellainen paha syön kaiken -tyypin visorak?”

Naisen mieli oli visorakille täysin käsittämätön. Tämä jopa hieman ärsytti häntä. Se valo ja aura, jonka tämä langetti maailmaan puhuessaan, oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hänellä ei ollut syytä ymmärtää sitä, mutta yhtäkkiä hän pelkäsi, että jos hän tekisi väärin, tämä juoksisi pois.

Hänellä ei ollut varaa sellaiseen.

“… hyvä on, kutsu minua miksi haluat.”

“No niin, Visokki“, Tawa naurahti. “Hauska tutustua!”

Ja niin hän oppi nimensä.

Vuosikausia ennen sarastusta

Koti rakentui edessä: jylhänä ja kivisenä, kohti valosta kuoriutuvaa iltataivasta.

Tai eihän se tietenkään rakentunut, Visokki tajusi virheensä: se rakennettiin. Jokaisen tiilen ja jokaisen palkin nakutteli paikoilleen joku, jonka sisällä tykytti sydän. Joku, jolla oli jokin muukin tarkoitus sen jälkeen, kun torni seisoisi valmiina talven tuulissa.

Visokki ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, kuinka matoralaiset rakensivat. Pienet olennot, joiden työskentelyä hän katseli muurinharjalta, olivat etäältä katsottuna todella kiehtova näky. Yksinään ne olivat lyhytraajaisia, tanakkoja ja hitaanlaisia, mutta tapa, jolla ne jokainen hoitivat oman pienen osansa työstä… oli kuin hän olisi katsellut kuhisevaa muurahaispesää.

Se oli outoa, muukalaismaista katsottavaa. Ainakin hänelle. Hänen katseensa oli keskittynyt jo joitakin sekunteja pieneen tummaan kyläläiseen, joka keikkui ja huojui ulos tornin ytimestä kurottuvan palkin reunalla. Aina välillä matoralainen nosti päätään työnsä parista ottaakseen vastaan pieniä muttereita toiselta kaltaiseltaan. Näin kaukaa näki selvästi, kuinka paljon palkki huojui jokaisella pikkuisen työtoverien askelista.

Pudotus alas olisi kenelle tahansa heistä kuolettava. Visokille se ei olisi ollut. Visokin jalat olisivat tarrautuneet tiukasti kiinni metallipalkkiin, hänen refleksinsä olisivat korjanneet jokaisen horjahduksen salamannopeasti… ja jos hän olisi pudonnut, hän olisi osannut singota seitin sekunnin sadasosissa kiinni mihin tahansa. Ehkäpä noin korkea pudotus ei olisi edes satuttanut häntä kovin pahasti?

Matoranit olivat hitaita. Matoranit olivat kiikkeriä, eivät kovinkaan ketteriä, eivätkä välttämättä niin vahvoja, että olisivat edes jaksaneet nostaa itsensä yksin ylös horjahdettuaan alas reunalta. Ja niin perin hauraita.

Silti matoralaiset olivat niitä, jotka rakensivat. Hänen kaltaisensa eivät. Visorakit tuhosivat. Mitä pidempään hän sitä ajatteli, sitä vähemmän luonnolliselta nykyinenkin tilanne tuntui.

“Tuollako… tuollako me siis tulemme asumaan?” Visokki kurotti kysymyksen vierelleen. Hänen katseensa kapusi ylös ja alas tornia.

Tawa nyökkäsi.
“Tiedän, minäkään en aivan hahmota sitä vielä. Kyläläiset ovat olleet kiitollisia siitä kaikesta, mitä olemme tehneet täällä. Tuo… on kai se kiitos?”

Keltaisen naisen hymy oli epäuskoinen. “Mutta kyllä tuo näyttää silti päivä päivältä ällistyttävämmältä. Vaikea uskoa, että se on kohta tuossa.”
“Niin”, Visokki hymähti. “Tai siis, eihän tuo edes ole isointa, mitä olen ikinä nähnyt, mutta tällä rannalla… se näyttää aika erikoiselta.”

“Ehkä siihen tottuu.”

“Niin, ehkä.”

“Ja jos ei”, Tawa sanoi virnistäen kummallisesti, “niin mieti ainakin, että me emme ole ne, jotka joutuvat katselemaan sitä.”
Ilkikurisesti virnuillen ja varmistaen, että kukaan ei ollut näkemässä Tawa nosti molempien nyrkkiensä keskimmäiset sormet pystyyn ja hymyili Visokille velmusti.

Visokki ei ollut tottunut outoon reaktioon, joka hänestä sen seurauksena pääsi.
Sahahampaat hänen pihtiensä välissä kirskahtivat voimakkaasti hänen tahtomattaan. Niiden välistä pääsi outo vislaus, kuin kummallinen kutsuhuuto. Tawa kääntyi tuijottamaan häntä pöllästymyneenä, kohtasi Visokin nolostuneen reaktion ja lopulta purskahti nauruun. Kun se tapahtui, oli Visokin vaikea olla päästämättä lisää samanlaisia ääniä.

“Voi hyvä luoja”, Tawa tirskui, “noinko sinä naurat? Minä en ehkä kestä!”

“Lopeta!” Visokki sanoi naurunsa lomasta. “Oikeasti, lopeta! Tämä vain pahenee jos sinäkin naurat!”

“Ei se edes ollut noin hauska juttu! Se oli ihan tyhmää ja lapsellista!”

“Ei niin, mutta minä en pysty lopettamaan, jos sinä jatkat! LOPETA!”

Toa ja visorak nauroivat muurinharjalla pienen hetken. Tawa piteli kiinni kyljestään ja sai lopulta hillittyä itsensä. Visokilla kesti pidempään. Mitä enemmän hänestä pääsi outoja ääniä, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että niitä vain tuli ja tuli. Hänen leukoihinsa alkoi sattua, Visokki huomasi hengitellessään rauhallisemmin. Oliko tämä todella positiivinen asia? Oliko tällainen terveellistä?

“Voi hyvänen aika”, Visokki rauhoitteli itseään, “Toivottavasti tuosta tornista tulee edes hieno.”

“Uskoisin niin”, Tawa hymyili. “Ja heidän ideansahan se oli. Ehkäpä he haluavat tehdä siitä sellaisen, jota he jaksavat katsella itsekin.”

“Niin, mutta… minulla on silti vaikeuksia käsittää, miksi he haluaisivat ylipäätään tehdä sen meille.”

Tawan katse vaelsi muurien sisäpihaa. Yö oli saapumassa, mutta telttaleirit olivat täynnä elämää. Elämän äänet erottuivat nuotioiden ääreltä.

“Kai se on vain lopulta symboli. Jos se, että tällä rannalla seisoo mahtava torni, jossa me asumme, antaa heille toivoa, tehköön sitten niin…”

“Niin”, Visokki sanoi vaiteliaasti. “Symboleja? Sinusta, ehkä.”

Tawa kääntyi häntä kohti ja näytti hämmentyneeltä. Kun tämä ei tuntunut tajuavan täysin, jatkoi visorak vielä.

“Toa Tawa ja Toa Visokki kuulostaa ihan hyvältä kyläläisten suussa… mutta kun ei se ole oikeasti aivan niin.”

“Älä viitsi, se on vain titteli. Minulle sinä olet ihan yhtä lailla toa.”

“Minä tiedän sen”, Visokki sanoi tiukasti mutta ymmärtäväisesti. “Mutta ei se toimi niin. Jos koskaan paljastan itseni sellaisena kuin olen, mitä siitä edes seuraa? Mitä jos… mitä jos se pilaa kaiken sinultakin? Kaiken, minkä olet tänne rakentanut? Minä… minä en halua pilata sitä, minkä sinä olet saanut aikaan.”

“Visu, joku päivä minun täytyy kertoa heille totuus.”
Visokki oli hetken synkän hiljainen. Tawa jatkoi.
“Tiedätkö, mikä se totuus on? Se, että sinä olet paras ystäväni. Että sinä olet henkilö, johon luotan eniten tässä maailmassa. Niin, ja oho, sinä olet sen lisäksi visorak. Kappas vain.”

“Tawa… kaikki eivät ota sitä noin helposti.”

Tawa pudisti voimakkaasti päätään vihaisen näköisenä. “Ne, jotka eivät ole valmiita näkemään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole myöskään tervetulleita tänne.”

Visokin hiljaisuus puhui enemmän kuin hän oli tottunut sen antavan puhua. Admin katseli hiljaisena matoralaisten työskentelyä ja etsi tapaa laittaa vastauksensa sanoiksi Tawalle.
“Olen pahoillani, Tawa. En tarkoita tätä todellakaan sillä tavalla miltä se kuulostaa, mutta… joskus minusta tuntuu siltä, kuin sinä sanoisit vain asioita, joita minä haluan kuulla.”

Tawa kohotti kulmiaan tavalla, jota olisi voinut luulla loukkaantuneeksi, mutta sitten tuhahti kevyesti ja sanoi: “No, en sano.”

“Minä tiedän sen! Mutta sen tiedostaminen ei ole yhtä helppoa kuin tietäminen. Kun… kun…”
Telttaleirin nuotio lepatti laskeutuvassa yössä. Kipinät leijailivat tuulen mukana ja tulivat kylmyyden sammuttamiksi.
“Kun kaikki se, mitä olen, on koko elämän kertonut, kuinka en riitä, kuinka rikkinäinen olen, niin kaikki muu sen jälkeen tuntuu valheelta.”

Tawa avasi suutaan, näytti hetken hämmentyneeltä ja lopulta nieli sen mikä oli kömpimässä ulos.
“Minä ymmärrän”, hän lopulta sanoi.

“Minähän olen kertonut sinulle luojastani.”

Tawa nyökkäsi varovaisesti.
“Hyvä. Tai siis ei. Ei ollenkaan hyvä. Vaikka… vaikka täällä minun ei ehkä tarvitse pelätäkään häntä enää, niin… joka päivä minun pitää taistella sitä vastaan, mitä hän iskosti minuun. Miten… en riitä.”

Tawan ja Visokin katseet kohtasivat.
“Kyllä sinä riität”, Tawa sanoi.

“Kiitos, mutta… vaikka sinä sanot kaikkea muuta kuin hän sanoi, niin se tuntuu edelleen niin epätodelliselta”, Visokki huokaisi. “Tämäkin kaikki. Kaikenlaisten olentojen yhteisö, joka palvelee pelastajanaan visorakia? Mitä ihmettä. Tuntuu siltä kuin sinun pitäisi nipistää minua, että heräisin.”

Hymynkare viipyili Tawan kasvoilla.
“Niinpä”, hän hymähti. “Sinä et osaa nipistää itseäsi.”
Visokki näytti hetken pöyristyneeltä. Tawa puri huultaan, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia hillitä itseään. Tämän seuraava heitto sai Visokin toden teolla pöyristyneeksi.
“Kun ei sinulla ole käsiä.”

“…”

Sitten Tawa purskahti vain nauruun.

“Oles nyt siinä!” Visokki jupisi. Tawa ei vastannut, nauroi vain. Ja kun Tawa nauroi, oli Visokinkin vaikea olla liittymättä.

Ja se outo tuhina ja rutina pihtihampaiden välistä kuulosti toden teolla niin hölmöltä, että kohta Visokki nauroi jo omalle naurulleenkin, jolloin Tawa nauroi hänen naurulleen, jolloin Visokki nauroi Tawan naurulle. Yhtäkkiä Visokki alkoi pelätä, että he olivat luoneet jonkinlaisen ikiliikkujan, johon he molemmat tukehtuisivat.

“Seis! Miten tämä lopetetaan! Tämä on aivan tyhmää! En suostu!”

Tawa ei saanut aikaiseksi vastata, hinkui vain. Hetken sitä kestikin.

“Visu, sinä olet aina tervetullut tänne”, hän sanoi taas hetken päästä.

“Minä tiedän”, Visokki vastasi.

“Niin sinä tiedät. Mutta sinä et tunne sitä”, Tawa henkäisi. “Sillä joku, joka ei kykene muuhun kuin valheisiin ja vääryyteen, on ottanut sen paikan sinun päässäsi. Enkä minä siedä sellaista.”
Tawa laski keltaisen kätensä Visokin päälaelle ja katsoi häntä silmiin.
“Sillä sinä olet minun paras ystäväni. Ja jos joku ääni sinun päässäsi sanoo, että puhun valheita, minä tulen ja sanon sille äänelle, että se voi vaikka painua Karzahniin!”

Visokki ei tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä, enemmän kuin juuri koskaan aiemmin, hän toivoi, että olisi osannut hymyillä. Toivoi, että olisi osannut näyttää sen ilman, että hänen olisi tarvinnut laittaa sitä pelottaviksi sanoiksi.

Jotenkin hän silti ajatteli, että Tawa ymmärtäisi. Tai ainakin halusi uskoa.
Kun Tawa lopulta lähti astelemaan nukkumapaikkaansa kohti, pysäytti Visokki hänet vielä.

“Hei”, hän päästi ulos epävarmana. “Kiitos.”

Tawa pysähtyi pari porrasta hänestä alempana ja hymyili niin, että tämän poskipäät erottuivat vahvoina.
“Ei se mitään.”

“Kyllä se. Minä pääsen kenen tahansa päähän, jos haluan, mutta… kukaan muu kuin sinä ei ole tätä ennen päässyt minun. Ja jotenkin minä toivoisin, että voisin maksaa sen takaisin. Toivoisin, että…”

“Niin?” Tawa nyökkäsi.

“Että sinäkin joskus vaikka kertoisit asioita? Että minäkin voisin auttaa.”

“Kyllä minä joskus kerronkin”, Tawa sanoi, “jonain päivänä.”

“Kaiken?” Visokki sanoi pirteämmin.

Tawa vastasi siihen vain hymyllä, jota Visokki ei ymmärtänyt. Hän yritti ottaa sen hyväntahtoisena eleenä. Sanaakaan sanomatta keltainen nainen kääntyi poispäin, asteli portaita ja avasi oven sekä meni nukkumaan. Visokki jäi katselemaan matoralaisten työskentelyä.

Kaikki tuntui edelleen unelta. Kaikki tuntui edelleen sellaiselta hyvältä unelta, josta ei yksinkertaisesti haluaisi herätä. Hänellä oli vihdoin paikka jossain – sellainen, jossa hän halusi olla. Ei sellainen, johon hänet oli kudottu.

Ja se tuntui niin epätodelliselta. Kunpa se vain kestäisi.

Pitkään se kestikin.

Se kesti ennen kuin ensimmäiset vinkit herätyksestä totuuteen alkoivat kalvaa mieltä. Vuosia myöhemmin, syvässä unessa, katseli olio nimeltä Visokki valkeaa tornia, jota ei ollut rakentanut kenenkään käsi, vaan suuren uneksijan idea.

Ja toisessa unessa, toisen uneksijan mielen uumenissa, hän kohtasi toisen tornin. Tämä oli hirvittävän Rakentajan luoma torni, joka söi maailmaa pois tullakseen mahtavammaksi. Mutta ennen kuin Visokki ehti pysäyttää sen, hän sai nähdä kodikseen luulemansa tornin kaatuvan parhaan ystävänsä päälle ja tappavan tämän.

Sinä päivänä hän oppi täyden vihansa. Hän käytti sitä syöstäkseen vihollisensa syvälle kylmän meren hukuttavaan syleilyyn.

Mutta… vihan jälkeen oli vain tyhjää.

Ja vaikka hän tiesi, että se kaikki oli ollut unta, tuntui hänestä siltä, että hän ei uskaltaisi enää herätä.

Sillä jos todellisuus jotain oli, se oli aina unta pahempi.

Totuudesta ei voinut herätä.